KIRJOITTAMISESTA KANNATTAA PUHUA

Me perustimme tämän blogin viime syksynä ja yksi syy siihen oli se, että toivoimme löytävämme samanhenkisiä ihmisiä, joita kirjoittaminen kiinnostaa ja joiden kanssa voisi puhua kirjoittamisesta.  

Meille kirjoittaminen oli pitkään harrastus, josta emme puhuneet kenenkään kanssa. Puolisot toki tiesivät, että miksi hakkasimme näppäimistöä monta tuntia päivässä, mutta useat kaverit saivat tietää tästä vasta blogin perustamisen myötä. Silloin olimme kirjoittaneet melkein viisi vuotta. Nykyisin vähän ihmettelemme, miksi kirjoitusharrastuksesta ei puhunut aiemmin, ja tässä Mikä kirjoittamisessa hävettää -postauksessa mietimme siihen syitä.

Kirjoituskuvitus.

Mitä enemmän kirjoittamisesta on puhunut muiden kirjoittajien kanssa, sitä hauskempi harrastus siitä on tullut. Kun harrastuksestaan puhuu, saa jakaa omat murheet heidän kanssaan, jotka ymmärtävät. Olemme nykyisin myös puhuneet kirjoittamisesta muiden kavereiden kanssa, ja on ollut hauska huomata, miten se on herättänyt kiinnostusta. Meiltä on kyselty mm., että mitä me kirjoitamme? Miten me sen käytännössä teemme, kun kirjoitamme yhdessä? Onko meillä tarkoitus lähettää kirjaa kustantamoihin ja jos on, milloin? Mistä kirjasarjan idea sai alkunsa jne. Eli olemme huomanneet, että kirjoittamisesta on paljon puhuttavaa myös ei-kirjoittavien kanssa!

Kirjoituskuvitus.

Viime viikolla Instagramissa @varjokirjat -tilin Sanni nosti esille sitä, kuinka mukava olisi, että myös kirjailijat puhuisivat somessa kirjoittamisesta, eivätkä vain sen onnistuneesta lopputuotteesta eli julkaistusta kirjasta. Tämä oli hyvä nosto ja me olemme samaa mieltä: olisi kiinnostavaa kuulla kuinka kirjailijoiden kirjoitusprosessi sujuu!

Keskusteluun osallistui jo julkaisseita kirjailijoita sekä kirjoittajia, ja keskustelussa nousi esiin mm. se, että osa kirjailijoista on ajatellut, ettei ketään kiinnosta kirjan kirjoitusosuus.  Joku taas sanoi siitä, ettei vielä halua puhua keskeneräisestä työstä, jos kustannussopimuskaan ei ole varma. Tuli myös esille, että jotakuta voi hävettää, jos on mennyt puhumaan kirjasta, jota ei sitten ikinä kustannetakaan. Nämä kaikki ovat hyvin ymmärrettäviä pointteja.

Kirjoittamisesta kannattaa puhua.

Meitä kirjoittajia on kuitenkin paljon ja varmasti monia meistä kiinnostaisi juurikin se kirjoitusprosessi: millaisia pohdintoja ja tunteita, negatiivisiakin, siihen liittyy, että tarina päätyy kirjaksi asti? Iskeekö välillä epätoivo, ettei tästä tule mitään? Onko huonoja päiviä, kun kirjoittaminen ei suju? Onko kirjoitusrupeama työpäivän mittainen vai syntyykö timanttisin teksti keskiyöllä yksin tietokoneen ruutua tuijottaessa? Pitikö tarinaa muokata paljon ennen kuin se kävi kustannustoimittajalle? Olisi myös kiinnostava tietää, onko jo kirjailijoiksi päätyneille tullut hylsykirjeitä ja kuinka he ovat suhtautuneet niihin: lannistiko hylkäys vai tuliko siitä näyttämisen halu, että kyllä tästä vielä jotain tulee?

J. K. Rowling ei tällä hetkellä ole suosionsa huipulla trans-sukupuolisiin liittyvien möläytystensä vuoksi, emmekä halua hypettää häntä yhtään enempää. Pakko kuitenkin mainita esimerkkinä, kuinka hän on kertonut tarjonneensa ensimmäistä Harry Potter -kirjaa kymmeniin kustantamoihin, ennen kuin pikkuinen kustantamo tarttui siihen. Hän on myös jakanut kuvia dekkarinsa hylkykirjeistä, joissa moitittiin hänen kirjoitustyyliään eikä kirjoja kustannettu ennen kuin kuultiin, kuka on salanimen takana. Eli tässä tavallaan lohdullinen tarina meille kaikille: myös parhaille voi tulla kritiikkiä ja hylkäyksiä.

Kirjoituskuvitus.

Ajatuksen että hävettää, jos on mennyt puhumaan kirjoittamisesta eikä kirjaa sitten ikinä julkaistakaan, ymmärtää helposti. Mekin ajattelimme niin aluksi, mutta emme enää. Tuntuu, että mitä enemmän kirjoittamisesta on puhunut, sitä helpommin tajuaa sen, että se on harrastus siinä missä muutkin. Tokihan sitä haaveilee, että saisi joskus kirjan julkaistuksi, mutta onhan sitä paljon epärealistisempiakin haaveita, kuten lottovoitto.

Suomessahan on ihan normaalia sanoa toivovansa lottovoittoa. Miksi siis haave kirjan kustannussopimuksesta olisi jotenkin typerämpi? Se on kuitenkin aika paljon todennäköisempi kuin lottovoitto, kun kerran joka tuhannes käsikirjoitus pääsee kirjaksi asti! Tai moni treenaa maratoniin ja toivoo alittavansa jonkin tietyn aikarajan, joten samalla tavalla omassa kirjoitusharrastuksessaan voi pyrkiä kehittymään. Mitä enemmän ihmiset puhuisivat kirjoittamisesta, sitä normaalimpaa ja vähemmän hävettävää siitä tulisi, kun huomaisi myös muiden kirjoittavan.

Toki kirjoittaminen voi olla osalle ihmisestä hyvin intiimiä ja henkilökohtaista eikä sitä edes halua jakaa kenenkään muun kanssa, ja sekin on täysin ok.

Kirjoittamisesta kannattaa puhua.

Yhteenvetona tähän loppuu voisi siis todeta, että kirjoittaminen on ihana harrastus, josta kannattaa puhua muiden kanssa. Eikä siinä ole mitään hölmöä tai hävettävää, jos myöntää toivovansa, että kirjoitus joskus julkaistaisiin!

Millaisia ajatuksia sinulla on tästä aiheesta? Puhutko kirjoittamisesta vai kuulutko kaappikirjoittajiin?

– Satu ja Sanna

Jaa tämä postaus:

2 kommenttia artikkeliin ”KIRJOITTAMISESTA KANNATTAA PUHUA”

  1. ”Tämä oli hyvä nosto ja me olemme samaa mieltä: olisi kiinnostavaa kuulla kuinka kirjailijoiden kirjoitusprosessi sujuu!”

    Varjokirjojen nosto oli hyvä ja mielenkiintoinen ja olen ollut jo pitkään asiasta samaa mieltä. Muiden kirjoittajien (julkaisseiden tai ei) prosessista lukeminen on mielenkiintoista. Itse kuitenkin kaipailen enemmän kirjoittamisblogeja kuin Instagram tilejä, koska alustana viihdyn blogien parissa paremmin. Taisin löytää tämän teidänkin blogin juuri tuon Varjokirjojen postauksen kautta 🙂

    Häpeä siitä, että puhuu kirjasta, joka ei koskaan tapahdu on ihan ymmärrettävää. Toisaalta on ehkä ihan tervettäkin, että puhutaan siitä, ettei jokainen kirjoitettu tarina johda välttämättä muuhun kuin omaan kehittymiseen. Hylsyt tuntuvat ikäviltä, mutta ne pitäisi osata nähdä osaksi prosessia.

    Luin myös tuon postauksen häpeästä. Tätäkin olen miettinyt jo pitkään, että miksi pidin omankin kirjoittamisen pitkään salaisuutena. Blogia kirjoitin salanimen takaa, mutta vain lähipiirille puhuin asiasta julkisesti.

    Ehkä tämän häpeän takana on se, että kirjoittaminen on yksi niistä harvoista harrastuksista, joissa harjoittelun tarve on täysin ylikatsottua ja fokus on heti lopputuotteessa. Jos kertoo jollekin aloittaneensa kitaransoiton tai lenkkeilyn, ensimmäinen kysymys ei ole: no milloin levytät tai milloin osallistut maratonille? Kun taas kirjoittamisessa monesti ensimmäinen kysymys on, milloin julkaiset? Näissä tilanteissa kirjoittamista harrastava on heti puolustusasemassa. Onko kirjoittaminen vähäisempi asia, jos ei haaveile julkaisemisesta? Onko epäonnistunut, jos ei saa ensimmäisellä käsikirjoituksella kustannussopimusta?
    Samalla tavalla kuin soittaminen, laulaminen tai jokin urheilulaji, myös kirjoittaminen on taito, jota voi ja pitääkin harjoitella, jotta siinä kehittyy. Pystymetsässä syntyneitä nerojakin on, mutta he ovat harvassa (vaikkakin paljon mediaseksikkäämpiä kuin he, jotka harjoittelivat vuosia ennen julkaisua).

    Kiitos muuten tästä blogista. Oli ihana löytää taas uusi kirjoittamisblogi ja onnea teidän projekteille!

    Vastaa
    • Ihanaa että olet löytänyt blogiimme 😍 Ja kiitos hyvästä kommentista! Mukava kuulla muiden ajatuksia ja kokemuksia tästä asiasta.

      Täytyy sanoa, että sinulla on hyvin samansuuntaisia ajatuksia kuin meilläkin. Juuri tuo, että miksi tosiaan kirjoittajan pitäisi heti olla valmis ja saada kirja julkaistuksi? Ei muissa harrastuksissa ole samanlaista taakkaa. Tuo puolustusasetelma on hyvä näkökulma; sitä on heti vähän altavastaajana ja tuntee itsensä huonoksi, jos ei saa kirjaa kustantamoihin.

      Hylsyihin pitäisi tosiaan osata suhtautua niin, että ne ovat osa prosessia. Kustannussopimus voi olla myös tuurista ja ajoituksesta kiinni, joten mieltään ei kannattaisi pahoittaa kielteisestä vastauksesta liian paljon, vaan jatkaa vain rohkeasti eteenpäin.

      Me olemme huomanneet, että kirjoittamista voi harjoitella aivan kuten muutakin harrastusta. Aluksi dialogien kirjoittaminen oli älyttömän vaikeaa ja tuntui, ettei sitä osaa kunnolla. Teksti jäi helposti tökkiväksi ja kuvailutkin olivat aika kankeita. Tässä vuosien aikana tekstistä on tullut paljon sujuvampaa ja välillä kohtaukset saa kirjoitettua tosi kivoiksi. Jotkut kohtaukset taas ovat sellaisia, että niitä voisi varmaan hinkata loputtomiin eikä niihin silti ole tyytyväinen. Mutta jos vertaa alun tekstiä ja nykyistä, niin siinä on vissi ero. Aivan kuten kaikessa muussakin, kirjoittamisessa kehittyy ajan kanssa, kun sitä vain haluaa harjoitella. Toki on henkilöitä, jotka ovat luonnostaan sujuvia kirjoittajia, mutta heitä on varmasti vähemmän kuin tavan puurtajia.

      Kiitos onnentoivotuksista! Katsotaan saisimmeko me ensimmäistä kirjaa tässä syksyn aikana esilukijoille🤞 Kivaa illan jatkoa sinne!

      Vastaa

Osallistu keskusteluun:

SINUA VOISI MYÖS KIINNOSTAA: