KESÄPÄIVÄ PIKKUKILI-ELÄINPUISTOSSA LIEKSASSA

Eilen kävimme matkailemassa naapurimaakunnassa, kun vierailimme Lieksan Pikkukilissä. Se on koko perheen elämyspuisto, jonka 11 ha alueella on kesäisin noin 250 eläintä. Meillä oli todella mukava päivä ja voin suositella paikkaa lämpimästi kaikille – varsinkin lapsiperheille siellä on paljon nähtävää ja ihasteltavaa!

Meiltä oli Pikkukiliin parin tunnin ajomatka mutta onneksi kaksi ja puolivuotias tirppa on jo kohtalaisen helppo matkakaveri. Hän oli aivan tohkeissaan ajatuksesta, että näkee maatilan eläimiä, mutta autokyyti on varma unilääke ja hän nukkui suurimman osan matkasta. Minusta taas oli hauska katsella, miten Lieksan puolella selväpiirteiset vaarat täplittivät maisemaa ja keltaiset voikukat hehkuivat pelloilla. Luonnossa on alkukesän ihanaa raikkautta.

Ajomatka meni nopeasti ja perillä meitä odotti upeassa vaaramaisemassa polveilevat aitaukset hevosineen. Parkkipaikalta pääsimme ensimmäisenä ihastelemaan perinneaitauksessa laiduntavia suomenhevosia ja ennen lipunmyyntikioskia oli pieni aitaus, jossa oli ihania pupuja ja pieniä kilejä. Hieman erikoiset kaverukset mutta he näyttivät hyvin tottuneilta toisiinsa eikä yksi pupu ollut moksiskaan, kun kili yritti houkutella sitä leikkiin puskemalla ja nujuamalla päällä. Onneksi ne olivat samaa kokoluokkaa.

Liput maksoivat 12€/aikuinen ja alle 4-vuotias lapsi pääsi ilmaiseksi. Saimme mukaan alueen kartan ja ensimmäisenä suuntasimme emun aitaukselle. Lintuja oli kaksi ja toinen oli yllättävän seurallinen ja kävi pörhistelemässä meille höyheniään. Nurmikolla olevasta pienestä häkistä löytyi hermeliinikani, joka näytti minusta aivan marsulta. Seuraavassa aitauksessa oli poni ja aasi ja niiden naapurissa laidunsi tuttavallinen suomenhevonen, joka tuli moikkaamaan meitä.

Kartan mukaan nähtävää oli vaikka kuinka paljon ja mietimme mistä aloittaa. Lopulta suuntasimme näköalatornille vievälle reitille. Kävimme katsomassa minipossua, joka ei kyllä minun mielestä ollut kovin mini. Naapuriaitauksessa oli taas villasikoja, jotka olivat hauskan näköisiä karvaisine korvineen. Mieheni muisteli että ne pärjäisivät ulkona pakkasillakin. Minun mielestä taas karvapeite näytti aika ohkaiselta pitämään talvipakkasia mutta ainakin Wikipedian mukaan laji pärjää ulkona ympäri vuoden.

Seuraavassa aitauksessa oli joutsenia ja ankkoja ja myskisorsia. Myskisorsat olivat aika villin näköisiä tapauksia ja makoilivat varjossa aivan aitauksen laidalla, ja niitä pääsi katsomaan läheltä. Kun vielä ankat innostuivat nousemaan vedestä ja tulivat meidän luo pöristelemään pyrstöjään ja kaakattamaan, tirppa oli niin ihastuksissaan, ettei meinannut malttaa jatkaa matkaa.

Näköalatornin luona oli hevosia, piilotteleva fasaani sekä isosarvista ylämaan karjaa. Ne olivat aika rauhallisia tapauksia ja yksi yksilö vain makoili aitauksen vieressä, kun tirppa kipaisi sen viereen katsomaan sitä. Mittailimme hetken 22 m korkeaa näköalatornia mutta minua kiipeäminen ison mahan kanssa ei houkuttanut eikä mieskään intoutunut kokeilemaan kuinka hyvin portaita kiipeäisi minä-itse-intoisen pikkutytön kanssa.

Viereisen rakennuksen asukit ilmoittivat äänekkäillä kiekaisuilla olemassaolostaan; siellä oli monen rotuisia kanoja sekä äänekäs kalkkuna. Tirpassa suurinta ihastusta aiheuttivat kääpiökanat, joiden ihanuutta piti monta kertaa huokailla. Minusta taas hauskinta antia oli erittäin hienon höyhenmuodin omaava hollantilainen valkohuntu, jonka päässä oli eteenpäin kiertyvä töyhtö. Viereisessä rakennuksessa kuului riikinkukon kiljaisut mutta harmi kyllä se halusi vain istua orrellaan eikä esitellä hienoa pyrstöään.

Matka jatkui isolle kaniaitaukselle, jossa oli ihanan uteliaita pupuja. Osa tosin makoili ketarat ojollaan nurmikolla mutta osa taas tuli uteliaina katsomaan ja syömään voikukanlehtiä, joita innokas pikkutyttö syötti niille verkon raosta.

Sitten tirppa sai silmiinsä leikkikentän, jossa oli liukumäkeä ja hiekkalaatikkoa leikkitraktoreineen. Tässä vaiheessa kävely alkoi jo tuntua jaloissa ja päätimme suunnata kioskille kahville, vaikka nähtävää olisi ollut vielä seuraavalla lenkillä: mm. laama, mohairvuohi, villisika ja alpakka. Kioskista sai ostettua kahvia, teetä ja munkkia ja tirpalle oli pillimehua. Yleensä munkki on sellaista herkkua, että tirppa  istuu tattina sen kanssa ja keskittyy herkuttelemaan. Nyt kioskin vieressä oli kuitenkin euron kolikolla toimiva hiekkalaatikkokaivuri, joka oli niin kiinnostava, ettei pöydässä oikein malttanut istua vaan piti päästä katsomaan ja testaamaan kaivuria. Siinäpä oli isän kanssa hyvä opetella kaivurin vipstaakkeleiden alkeita ja äiti sai huokaista rauhassa herkkujen äärellä.

Kahvittelun jälkeen kello oli pyörähtänyt jo niin pitkälle, että päätimme lähteä kotia kohti ja jättää näkemättä jääneet kohteet seuraavaan kertaan. Ihastelimme vielä navettarakennuksen pihalla vapaana juoksentelevia kanoja ja syötimme kileille ruohoa. Ne olivat kyllä valtavan söpöjä tapauksia.

Tirppa nukahti saman tien autoon ja nukkui koko kahden tunnin kotimatkan ja heräsi vasta kun kurvasimme kotipihaan. Ensimmäisenä hän sanoi heppa ja, kun sanoimme että nyt ei ole enää heppoja vaan ollaan kotona, suu meni mutrulle ja itkuhan siitä tuli. Ilmeisesti paikassa oli niin kiva käydä, ettei neiti olisi vielä halunnut tulla kotiin.

Vakuutimme tyttelille, että kävisimme kyllä paikassa vielä uudemman kerran, eikä tarvinnut edes huijata, sillä niin kiva päivä meillä oli, että käymme siellä varmasti vielä uudelleen, ehkäpä jo tänä kesänä. Seuraavalla kerralla osaamme varata enemmän aikaa paikan kiertämiseen, sillä nähtävää oli niin paljon, ettei sitä ehdi katsastaa parissa tunnissa.

Mukavia kesäretkiä ja -hetkiä kaikille!

– Satu

Jaa tämä postaus:

Osallistu keskusteluun:

SINUA VOISI MYÖS KIINNOSTAA: