KIRJA-ARVIO: ANNIINA MIKAMA, HUIJARIN OPPIPOIKA

Sain Satulta joululahjaksi Anniina Mikaman Huijarin oppipoika -kirjan, joka oli ehdokkaana vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Se on jatko-osa trilogian aloittaneelle Taikuri ja taskuvaras -kirjalle.

Anniina Mikama, Huijarin oppipoika.

Muistin taas, miksi en nykyisin lue niin paljon kirjoja: hyvä kirja vie mennessään enkä sitten osaa tehdä mitään muuta! Taas kävi niin että, kun aloitin kirjan, minun oli todella vaikea irrottaa otettani siitä. Luin sitä mökillä, kun typy meni nukkumaan isänsä kanssa, aamupalaa syödessä, telkkaria katsoessa (onnistuu hyvin, jos on tylsä ohjelma), lapsen kanssa leikkiessä (tästä saa hyvä-äiti-pisteitä) ja myös, kun lapsi nukkui sylissä.

Kirjan lukemiseen meni kolme päivää mutta se oli hyvin pätkittäistä. Aloitin kirjan, kun olimme joululomalla kyläilemässä ja mökkeilemässä kotikulmilla Kuhmossa, ja luin sen loppuun kotiuduttuamme.

Anniina Mikama, Huijarin oppipoika.

Täytyy sanoa, että pidin kirjasta paljon enemmän kuin kuvittelinkaan. Sain viime jouluna Satulta lahjaksi tuon kirjatrilogian ensimmäisen osan, Taikuri ja taskuvaras, ja vaikka se kuuluu pitämääni YA-genreen ja sitä on kehuttu mm. Bibobookin ja Kirsin kirjanurkan -arvioissa, niin löysin siitä ongelmia, jotka on kuvattu osuvasti Todella vaiheessa -blogissa. Tämä kriittisyys johtui osaltaan myös varmasti siitä, että itsekin kirjoittaa, jolloin tätä samaa kriittisyyttä harrastaa sitten muidenkin tekstejä lukiessa; miettii kirjoitustyyliä, lauserakenteita, dialogia ym. liiankin tarkasti. Jos olisin lukenut tuon kirjan normaalisti, ilman ylikriittistä lauserakenteiden miettimistä, tuskin olisin kiinnittänyt huomiota noihin ongelmiin. Lisäksi luulen, että yksi syy miksi en niin lämmennyt kirjan taikamaailmalle, liittyi niihin mekaanisiin vempaimiin, jotka jäivät minulle etäisiksi sekä liian tarkkoihin ja puuduttaviin taikaesityksiin, jotka eivät jostain syystä innostaneet minua. Taikuri ja taskuvaras kirjaa on kuitenkin kehuttu paljon ja se voitti vuoden 2019 Topelius-palkinnon.

Anniina Mikama, Huijarin oppipoika.

Mutta palataanpa takaisin Mikaman Huijarin oppipoikaan! Jos et ole vielä lukenut kirjaa etkä halua juonipaljastuksia, niin nyt kannattaa lopettaa lukeminen!

Juoni lyhyesti: Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1829 Krakovaan, jolloin trilogian ensimmäisestä osasta tuttu kärttyisä vanhus Wiktor on vasta 15-vuotias pojankloppi. Hän menettää nuoremman veljensä, vammautuu kummallisessa onnettomuudessa ja joutuu pyörätuoliin. Valoa elämään tuo maankiertäjä Seweryn, joka muuttaa heidän kodin tallirakennukseen ja tietää yhtä sun toista kellojen korjaamisesta sekä taikuudesta. Hän opettaa Wiktorille kellosepän taitoja ja pian Wiktor tietysti päätyy kellon rattaiden pyörittelystä huimempiin seikkailuihin, kun heidän täytyy korjata Tom, androidi, joka saapui lentävällä tähdellä, jonka räjähdyksessä Wiktor vammautui. Hänen lapsuudenystävänsä Zofia on myös alkanut näyttää nuorelta neidolta eikä kilpakosijalta tietenkään vältytä.

Anniina Mikama, Huijarin oppipoika.

Nyt kirjassa ei ollut jälkeäkään niistä ongelmista, jotka minusta vaivasivat esikoiskirjaa. Tässä trilogian toisessa osassa dialogit olivat viimeisteltyjä ja nautin suuresti nuoren Wiktorin pään sisällä tapahtuvasta pohdiskelusta, joka oli hyvin kuvattua ja värikästä. Hahmot olivat mielenkiintoisia ja juonikuviot uskottavasti rakennettuja. Toki tässäkin kirjassa oli kohtia, joihin voisi suhtautua kriittisesti, mutta niitä on joka kirjassa. Mikama kuvaili ympäristöä elävästi ja maalasi kauniin kuvan vanhan ajan Krakovasta. Lopputekstissä käykin ilmi, että hän on itse viettänyt aikaa tuossa kaupungissa ja sen huomasi kirjan yksityiskohdista.

Anniina Mikama, Huijarin oppipoika.

Luulin myös, että olisi tylsä, kun tapahtumissa hypätään ajassa taaksepäin, mutta Mikama oli saanut mukaan uusia hahmoja, joiden kohtaloa sai jännittää. Trilogian viimeinen osa, Tinasotamiehet, ilmestyy tulevana keväänä ja aion ehdottomasti lukea sen. Saa nähdä onko se seuraavan joulun lahja vai pitääkö se saada käsiin jo aiemmin!

Yritän tietysti ammentaa tästä oppia myös meidän kirjaprojektiin! Tässä pari asiaa, jotka laitoin muistiin:

  • Pidin Mikaman tavasta kuvailla Wiktorin ajatuksia hädän hetkellä. Se oli eläväistä ja uskottavaa.
  • Hän käytti sanaa hampuukimaakari, joka on ihastuttava ja aion käyttää sitä jossakin meidän kirjassa. Kyllä se johonkin kohti sopii!
  • Hän kuvaili vanhaa kaupunkia kauniisti ja maalasi uskottavan maiseman vanhan ajan Krakovasta.

– Sanna

Kirja: Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
Kustantaja: WSOY, 2019
Luettavaksi: joululahja

Arvio: ★★★★

Jaa tämä postaus:

Osallistu keskusteluun:

SINUA VOISI MYÖS KIINNOSTAA: