RETKEILEMÄSSÄ OULUNSALON VARJAKAN LUONNONSUOJELUALUEELLA

Hurr millainen viikko on nyt takana! Harvoin pakkanen on paukkunut Kempeleessä niin matalissa lukemissa kuin kuluneen viikon aikana. Torstai-iltana se tipahti jo -30 asteen pintaan ja mietimme mieheni kanssa, että mahtuu varmaan yhden käden sormiin ne kerrat, kun mittari on tuollaisia lukemia täällä Kempeleessä näyttänyt. Olemme siis asuneet täällä kohta kymmenen vuotta.

Ulkoilemassa Varjakan luonnonsuojelualueella.

Keli alkoi lauhtua perjantaina, ja lauantaina kymmenen asteen pakkanen tuntui varsin leppoisalta. Typyn kanssa olikin kiva puuhailla ulkona, kun ei tarvinnut pelätä poskien, sormien tai varpaiden jäätymistä. Tänään sunnuntaina pakkasta oli enää viisi astetta ja päätimme käydä retkeilemässä, sillä viime kerrasta on jo aikaa.

Lumitöyssy oksan päällä.

Selasimme Oulun seudun retkeilymahdollisuuksia ja Hailuotoon menevän tien varrelta hoksasimme Varjakan luonnonsuojelualueen. Emme ole ennen käyneet siellä mutta sen kolmen kilometrin pituinen luontopolku, jonka varrelta löytyi tulipaikkoja ja lintutorni, kuulostivat oikein hyvältä.

Tein meille pikaisesti eväsleivät ja kuumaa mehua. Niiden lisäksi pakkasin reppuun makkarapaketin, talouspaperia, puukon, tulitikut ja jälkiruuaksi vielä eilen leivottuja korvapuusteja. Typy oli innoissaan retkelle lähtemisestä ja istua napotti touhukkaana turvaistuimessaan.

Kun ajoimme kohti Varjakan venesatamaa, katselin ihmeissäni, kuinka suuria kuusia tien varrella kasvoi. Olin odottanut, että maasto olisi lähinnä jotain risukkoista merenpohjaa, mutta tämä näytti kunnon metsältä. Löysimme pienen etsimisen jälkeen parkkialueen ja jätimme auton siihen. Pakkasimme halot, repun ja typyn lampaantaljan päälle ahkioon ja lähdimme kiertämään lenkkiä pohjoisen kautta.

Ahkiossa on hyvä istua.
Ulkoilemassa Varjakan luonnonsuojelualueella.

Metsikkö oli kuusivoittoista ja nautin todella suurten puunrunkojen lomassa kävelystä. Siitä tuli ihan koti-Kainuu mieleen. Kulku-ura oli tallattu leveäksi ja ahkiota oli helppo vetää sitä pitkin. Reitillä oli ajettu paljon myös maastopyörillä. Pysähdyimme laavun kohdalla miettimään, paistaisimmeko siinä makkarat, mutta päätimme kiertää lenkin loppupäähän lintutornille, jonka vieressä olisi myös tulipaikka.

Laavu Varjakan ulkoilualueella.
Pieni ulkoilija.
Ulkoilemassa Varjakan luonnonsuojelualueella.

Maasto pysyi samanlaisena koko lenkin ajan: tiheää metsikköä, jonka suurten kuusten oksat kurkottelivat pitkälle. Lopulta pääsimme lintutornille. Me lähdimme typyn kanssa katsastamaan tornin näkymät, kun mies jäi tekemään nuotiota. Parivuotias on jo näppärä kiipeämään ja minun tarvitsi vain varmistaa, ettei neiti pääsisi tippumaan, jos ote sattuisi lipeämään. Ylös mennessä mietin tosin, mahtaako alastulo käydä yhtä näppärästi…

Varjakan lintutorni.
Näkymä Varjakan lintutornista.

Tornista aukeni näkymä Akionlahdelle ja keväällä siellä varmasti riittäisi muuttolintuja ihailtavaksi. Ehkä silloin tulemme käymään täällä uudemman kerran. Alastulo onnistui onneksi hyvin ja pääsimme nuotion ääreen eväsleipien kimppuun ja makkaran paistoon.

Retkellä ja makkaranpaistossa.
Makkaranpaistamista retkellä.

Kyselin siinä makkaraa syödessä typyltä, onko kivaa olla retkellä? Hän nyökytteli leveästi hymyillen. Olin täysin samaa mieltä. Korvapuusti maistui vielä jälkiruuaksi ja sitten kaikki eväät olikin tuhottu. Oli aika jatkaa matkaa ja nuotiopaikalta ei ollut enää pitkä matka autolle. Sitä ei tarvinnut viettää hiljaisuudessa vaan sokeribuustin ansiosta meillä oli varsin puhelias pikku retkeilijä loppumatkan ajan.

Retkellä evästauolla.
Ulkoilemassa Varjakan luonnonsuojelualueella.

Voin kyllä lämpimästi suositella Varjakan luontopolkua retkeilykohteeksi. Sen jyhkeä metsikkö oli positiivinen yllätys ja puiden siimeksessä oli tunnelmallista kävellä.

– Sanna

Jaa tämä postaus:

Osallistu keskusteluun:

SINUA VOISI MYÖS KIINNOSTAA: