HOSSAN PAHAMAAILMA

Tässä vuoden aikana valokuvausretket ovat jääneet harmillisen vähiin, kun vauva-aika on vienyt suurimmat kuvaushalut. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut taas katselevani maisemia sillä silmällä: mietin ajankohtaa, milloin tuota kohdetta olisi kiva käydä kuvaamassa. Tarkoittaako tämä, että tässä alkaa toeta vauvavuoden sumusta? Joka tapauksessa lähestyvä syksy herättää minussa toiveikkuutta, että pääsen ulkoilemaan kameran kanssa ja kuvaamaan Kainuun upeaa ruska-aikaa.

Viime syksynä vauvan kanssa retkeily oli näin onnetonta, joten yhteiset ulkoiluretket jäivät aika vähiin. Sitä edellisenä vuonna taas harrastin kuvausta ahkerasti ja tein esimerkiksi Hossan reissullamme monia valokuvausretkiä. Muistelin niitä tässä yksi päivä, kun tajusin että tänä syksynä voisimme lähteä koko perheen kanssa taas retkeilemään, vaikkapa uudemman kerran Hossaan.

Minulla on jäänyt sieltä mieleen valokuvausretki, jonka tein Pahamaailma nimiseen paikkaan. Jo nimi kuulosti niin jännittävältä, että pakkohan sinne oli päästä käymään. Retkeilimme silloin ensin koko perheen kanssa Hossan kansallispuistossa, ja sen jälkeen mieheni suuntasi Tirpan kanssa mökille, ja minä lähdin vielä ulkoilemaan kameran kanssa Pahamaailman luonnonsuojelualueelle, jossa on arvokasta karua ja ikivanhaa mäntymetsää.

Nimenä Pahamaailma kuulostaa uhkaavalta ja mahtaakohan se johtua jyhkeistä kallioista, jotka tervehtivät heti tien varrella retkelle suuntaavaa. Kiipesin jyhkeille kallioille ja jatkoin sieltä rotkolaakson reunamia pitkin. Vaikka oli jo syyskuu, keli oli lämmin ja turhankin aurinkoinen. Varjot olivat teräviä ja minulla oli vaikeuksia saada kuvista tunnelmallisia eikä kelikään ollut aivan tyyni. Onneksi alkava ruska toi värimaailmaan jo pehmeyttä eikä itikoista ollut riesaa, joten mikäs siellä oli kuivia mäntykankaita pitkin kävellessä.

Itse rotkorepeämän keskellä avautuva pieni järvi (vai lampi?) Pikku-Hoilua oli kirkas ja sitä ympäröivät harmaat kalliojyrkänteet nousivat vedestä jylhinä. Kiersin järven ja istuin kallioilla maisemia ihaillen. Yritin tavoittaa kallioiden järeää ilmettä mutta valokuvat eivät tee oikeutta paikan lumolle. Se kannatta käydä kokemassa itse.

Hieman haikein mielin suuntasin takaisin autolle ja mietin, ettei nimi aivan tee paikalle oikeutta vaan sen kauneus kutsuu käymään retkeilemässä vielä uudemman kerran. Minä haluaisin käydä siellä syksymmällä, kun ruska on värjännyt lehdet keltaisenpunaisiksi ja ilta-aurinko pehmentää maisemaa.

Ehkäpä jo tänä syksynä…

-Satu

Jaa tämä postaus:

Osallistu keskusteluun:

SINUA VOISI MYÖS KIINNOSTAA: