VALOKUVAILUA TAAPERON KANSSA

Yksi asia tässä maisemakuvauksessa on käynyt meille hyvin selväksi: ne kaikkein kauneimmat hetket kestävät vain hetken aikaa ja, jos haluat ikuistaa sen valokuviin, on parempi olla valmiina. Verenpunainen täysikuu, aamu-usva järvellä, upea iltarusko – ne kestävät vain pienen hetken! 

Kaunis auringon nousu ja aamurusko.

Aikaisemmin valokuvaus oli helpompaa: nappasi vain kameran käteen ja paineli ulos, jos siellä tapahtui jotain mielenkiintoista. Nykyisin vuoden ikäinen taapero tekee valokuvauksesta lievästi sanottuna haastavampaa silloin, kun puoliso ei satu olemaan paikalla. Eräänkin kerran alkusyksyn aikana kävi niin, että meidän ollessa typyn kanssa mökillä kahden, järvelle nousi mahtava usva, tai auringonnousu maalasi silmiä vihlovan punaisen näytelmän järven selälle.

Kaunis aamu-usva järvellä.

No, konstit on monet, ja useammin kuin kerran olen keikkunut rantakivikossa järjestelmäkamera jalustan nokassa toisessa ja neiti toisessa kainalossa. Siinä sitten yhdessä katseltiin live view -näytöstä, miltä sommitelma näytti ja haettiin kuvauskulmia. Neiti oli onneksi usein yhteistyökykyinen tapaus ja katseli aaltojen liplatusta rantakivikkoon tai tuulen kohinaa puissa. Yhdessä saimmekin ikuistettua näitä kauniita kuvia aamuauringon kajosta, kun usva alkoi jo hieman haihtua. 

Kaunis aamu-usva järvellä.
Kaunis aamu-usva järvellä.

Eräänä toisena aamuna typy oli juuri nukahtanut, kun järvelle nousi yllättäen usva kauniin auringonnousun jälkeen. Olin jo kuvannut niin paljon mökkirannassa, että halusin kokeilla toista kuvauspaikkaa. Niinpä nappasin nukkuvan neitin vaunuihin villaviltin alle ja suuntasin tielle. Usva oli noussut myös maihin ja hakkuuaukun keskellä törröttävät puut näyttivät kiehtovan aavemaisilta. Usvaverhon takaa pilkistelevä aurinko toi kuviin kaunista tunnelmaa ja sain napattua siitä pari hienoa otosta puiden takaa hehkumassa.

Aurinko pilkistelee usvaverhon takaa.

Jatkoin eteenpäin seuraavalle aukulle, josta oli edellisiltana pölähtänyt riekkoparvi lentoon ja teeriäkin istunut puissa. Nyt olisin halunnut kuvata niiden siluetteja aamu-usvassa. Harmillisesti vain metsän eläimet eivät osaa olla yhteistyökykyisiä, eikä lintuja tietenkään näkynyt. Typykin heräsi ihmettelemään, minne hän oli joutunut, mutta viihtyi onneksi vielä paluumatkan vaunuissa. Makrokuvailu tosin jäi haaveeksi, sillä neiti ilmoitti, ettei hän kyllä istu yksin, jos äiti kykkii ojan pohjalla.

Ruskan kellastamat pajun lehdet.

Syksyn aikana teimme monia tällaisia pieniä kuvausretkiä ja, vaikka emme aina saaneet mitään tajuntaa räjäyttäviä otoksia, kivoja kuvia ja hauskoja muistoja syysaamuista kyllä. Yksin kuvaaminen oli helpompaa mutta hauskaa se voi olla myös vuosikkaan taaperon kanssa!

– Sanna

Jaa tämä postaus:

Osallistu keskusteluun:

SINUA VOISI MYÖS KIINNOSTAA: